torstai, 11. syyskuu 2008

Halvat pierukarkit kasvattavat itsetuntemusta

Ostin 24 askia pastilleja.

Kyseiset pastilliaskit on kivanvärisiä (lime ja viininpunanen), hyvänkokoisia (mahtuu taskuun tai laukkuun), käteviä (rasian voi sulkea uudestaan), terveellisiä (sokerittomia ja sisältää xylitolia) ja makuna on karpalo ja lime-sitruuna. Ne siis maistuu hyviltä ja niihin tulee todistetusti himo! Jos tässä ei olisi tarpeeksi syitä ostaa 24:ta rasiaa, niin mainittakoon vielä, että ne oli tosi halpoja.

Kuten kaikessa tässä maailmassa, myös pastilleissani on kuitenkin ikävät puolensa. Ne aiheuttavat ilmavaivoja. Paketissa jopa lukee, että liiallisella käytöllä voi olla laksatiivisia vaikutuksia. Tiedän tämän ja käytän silti. Minulla on ongelma. Tekisi mieli selittää, että kun ne on niin hyviä, ettei voi olla syömättä tai jopa heittää pois. Todellisuus on, etten voi heittää niitä pois, kun olen maksanut niistä rahaa. Ruoan (ja pastillien!) poisheittäminen nyt vaan on syntiä. Kaiken tämän jälkeen totean: olen siis pihi.

Pastilli, anyone?




torstai, 11. syyskuu 2008

Kuinka päästä Petteri Löppöseksi Petteri Löppösen paikalle?

Ne, jotka ovat joskus 80-luvulla lukeneet sarjakuvia, tietävät Ahmed Ahneen, jonka hartain toivomus on päästä kalifiksi kalifin paikalle. Ne, jotka ovat joskus tavanneet minut, tietävät minut Ahmed Ahneeksi, joka haluaa Petteri Löppöseksi Petteri Löppösen paikalle. Se mitä suurin osa ei kuitenkaan tiedä on se, kuka on Petteri Löppönen?

Petteri Löppösellä on työ. Petteri lukee radiossa uutisia, esimerkiksi keskipäivän peiliä, Pasilan uutisstudiosta. Kun Petteri on töissä, hän sanoo mikrofoniin: "Keskipäivän peilin Pasilan uutisstudiosta toimittaa tänään Petteri Löppönen". Voi kuinka haluaisin olla Petteri.

Mutta kuinka tavoite saavutetaan? Jos ei veikkaa, ei voi voittaa, joten haen tietysti Petterin työtä. Siis lähetän avoimen hakemuksen. Olen aktiivinen ja osoitan sen soittamalla päällikölle muutaman viikon kuluttua kysyäkseni onko hakemus tullut perille. Onko päällikkö mahdollisesti ehtinyt tutustua hakemukseeni? Onko hän aivan hurmaantunut CV:ni vakuuttavuudesta? Onko hän, kuten minäkin, aivan varma Petterin työn ja minun radioon luodun persoonani synnyinnäisesti, jollei kosmisesta yhteydestä? Onko hän kaiken tämän ällistyttävyyden hämmentämänä kuitenkin huomannut hakemuksestani huokuvan analyyttisen ja perustavanlaatuisen uutisotteen?

Päällikkö ei ole huomannut mitään edellä mainituista, avoimessa hakemuksessa varsin SELVÄSTI esittämistäni, avuista. Päällikkö ei ole huomannut edes hakemustani. Hän ei myöskään hurmaannu aktiivisuutta osoittavasta puhelinsoitostani, vaan kertoo, että toimeen on jo valittu joku. Siis mihin toimeen? Petterinkö? Nyt en oikein ymmär...   tuut-tuut-tuut.

Vanha viisaus, jota noudatan parhaani mukaan sanoo, ettei pidä jäädä tuleen makaamaan. Mihinköhän voi jättää avoimia hakemuksia kalifin virkaa varten?




perjantai, 4. huhtikuu 2008

Kokin skitsofreniaa

Tein eilen liikaa ruokaa, sitä jäi hieman yli. Nyt se jököttää säilytyastiassa jääkaapissa. Pitäisikö se heittää pois, vai pitäisikö siitä tehdä jotain? Jos heitän sen pois, edistän maailmanlopun tuloa tuhlaavaisuuden, energian hukkakulutuksen, biojätteen tuottamisen ja ties minkä nimissä. Jos taas teen vähistä jämistä jotain tälle päivälle, ei se maistu miehekkeelle ja määrä on kuitenkin riittämätön, joten joudun tekemään lisäksi muuta.

Jaa-a, ollakko maailmanlopun vai avokriisin edistäjä? Aika ottaa käyttöön kaikkien naisten kriisituki: plus/miinus-lista.

Ruoan poisheittäminen todella on tuhlausta ja täyttää bioroskiksen niin, että se on vietävä (inhottavaa) pian ulos. Toisaalta voin pyytää miehekkeen viemään roskiksen ja nauttia sitten sovun ja yleisen tyytyväisyyden vallitessa paremmasta, tuoreesta ruoasta.
Ruoan uudelleenkäyttäminen saa miehekkeen irvistämään ja kaksinkertaistaa työni, koska muutakin ruokaa on laitettava lisäksi. Toisaalta jos käytän eiliset tähteet olen pelastanut maailmaa ja voin hyvällä omallatunnolla kritisoida niitä, jotka eivät sitä tee.

Ja sitten analyysin tulosten kimppuun... Kyllä se nyt niin on, että mieheke saa heittää ruoan roskiin, koska ei tunne siitä kuitenkaan mitään omantunnontuskia. Voin edelleen pitää ITSEÄNI varsin ekologisena. Mieheke saa myös viedä bioroskiksen, koska se on ällöä. Ja tullessaan kotiin hän voisi tuoda jotain valmista ruokaa mukanaan niin säästetään vielä enemmän aikaa. Voidaan sitten yhdessä sovun ja yleisen tyytyväisyyden vallitessa nauttia ruoasta ja kritisoida kaikkia niitä, jotka eivät ymmärrä ympäristönsuojelun ja ilmastonmuutoksen hienouksia.

Sellaista ongelmaa ei olekaan, jota plus/miinus-lista ei ratkaisisi!

Tekopyhyys kunniaan!

maanantai, 17. maaliskuu 2008

Vaimoke teorisoi: jako kahteen

Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka jakavat ja niitä, jotka eivät.

Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, minua on myös kannustettu siihen. Olen aina myös pitänyt puhumisesta, ja puheesta. Kirjoittaminen ja puhuminen ovat minun tapojani jakaa. Usein saatan katua puhuttuani liikaa tai liian henkilökohtaisesti, varsinkin tavatessani uusia ihmisiä. Todennäköisesti kadun kirjoittaneeni tämän. Huomattavasti useammin olen kuitenkin onnellinen jakamiseni tuloksesta: ystävistäni, jotka tietävät minusta lähestulkoon kaiken ja toimivat muistipankkina oman kovalevyni pätkiessä.

Ystävyys syntyy, kun kahden ihmisen tavatessa jompikumpi rohkaisee mielensä ja kertoo jotain henkilökohtaista, uskoutuu luotettavaksi kokemalleen henkilölle. Ystäväni vastasivat aikoinaan luottamukseeni ja kertoivat itse jotakin henkilökohtaista itsestään. Ystävystymisen sääntö onkin mielestäni vanha kunnon: "I'll show you mine if you show me yours"-periaate.

Kaikki eivät kuitenkaan seuraa tätä periaatetta. Oletko koskaan kokenut sitä hämmennyksen tunnetta, joka syntyy kun "ystävystymisen herkän hetken" koittaessa kerrot jotain henkilökohtaista itsestäsi uudelle ihmiselle ja hän vastaa: "Ai niinkö?". Hän ei ole ilkeä, hän vain kuuluu siihen toiseen puolikkaaseen ihmisistä, niihin jotka eivät jaa. Nämä ihmiset saattavat kehua kykyäsi ilmaista itseäsi tai jopa voivotella omaa kyvyttömyyttään tehdä samoin itse. Todellisuudessa kyse ei ole kykenemättömyydestä, he ovat vain valinneet olla jakamatta.

Jollei kyseessä ole selvä epänormaalin mittakaavan saavuttava ujous tai muu vastaava, uskon että kyseessä on aina valinta. Me toiset kerromme kaiken, senkin mitä muut eivät halua kuulla ja sen mitä emme ehkä edes haluaisi kertoa, mutta jonka julkituominen lopulta saa meidät voimaan paremmin. Ja toiset, he eivät koe tarvetta puhua itsestään tai omista asioistaan. He kuuntelevat ja kertovat tekemisistään, mutta eivät jaa mitään omaa.

Kyseessä ei ole jommankumman tavan paremmuus, vaan vain selkeä strateginen ero. Elämästä on päätetty selvitä erilaisin keinoin. Minun on vaikea ymmärtää ei-jakajia. En ymmärrä miksi he eivät jaa, ja koska he eivät jaa, en koe tietäväni heistä oikeastaan mitään enkä siksi voi heitä oppia ymmärtämäänkään. Toisaalta koetan pitää mielessäni, että heidän mielestään minä olen todennäköisesti kaikkine julkisine loppuun asti ajattelemattomine mielipiteineni, freudilaisine lipsahduksineni ja jatkuvan kommunikoinnin tarpeineni aivan käsittämätön.

Go figure.

maanantai, 17. maaliskuu 2008

Maailma muuttuu ja sodat loppuvat!

Niinpä, tähän on tultu. Kukaan itseäänkunnioittava bloginpitäjä ei voi kutsua itseään bloginpitäjäksi kirjoittamatta jotain globalisaatiosta. Aiemmissa töhrinnöissäni tämä tärkeä seikka on jäänyt lähes täysin vaille huomiota, joten aion nyt täyttää kiintiön kerralla! Aihe on selvästi varastettu ja kai suurin osa sen ajatuksistakin, mutta innostus aihetta kohtaan syttyi tänään kuitenkin henkilökohtaisella tavalla matkallani kotiin.

Olen mielestäni varsin suvaitsevainen ihminen yleisen mittapuun mukaan. Kuitenkin säpsähdin, kun metroon nousi Kaisaniemen asemalla itä-afrikkalaisen näköinen nuori mies Suomen armeijan vetimissä. Totesin maahanmuuttajien jälkeläisten tulleen asepalvelusikään. Kotiin päästyäni loggasin itseni Facebookiin ja huomasin kolmen ystäväni olevan tällä hetkellä Thaimaassa lomalla. Lisäksi suomalaisista facebook-ystävistäni asuu n.15% ulkomailla pysyvästi. Heidän lapsistaan tulee englantilaisia, botswanalaisia, australialaisia ja hollantilaisia.

Tahtomattakin tuli mieleeni teoreettinen ajatus sodasta, jossa näkemäni nuori suomalainen sotamies ja jonkun vaikkapa Ranskaan muuttaneen suomalaisen siirtolaisen jälkeläinen taistelevat vastakkaisilla puolilla. Kuka silloin itse asiassa taistelee ja minkä puolesta?

Sodat ovat aina kahden kulttuurin välistä sotaa. Vaikka sota syttyisi taloudellisista syistä tai politiikan kiemuroiden sotkeutumisen seurauksena, se muuttuu hyvin pian, joko aktiivisen sotapropagandan tai kansan tunteman tunteellisen latauksen seurauksena, aina kulttuurien väliseksi sodaksi. Ketään ei saa taistelukentälle taloudellisista syistä, tai jonkun poliittisen linjauksen todisteeksi. Jos tämä jaettu ja propagandan usein käytännölliseksi yksinkertaistama kulttuuri monimuotoistuu ja rikastuu ennennäkemättömällä tavalla, ei ole enää dogmaattista ja yhteen A4 lentolehtiseen mahtuvaa kultuurin määritelmää, jonka takia kukaan sotisi! Globalisaatio ei ole vain yksiselitteinen karmeus, se voi pelastaa maailman sodalta!

Maailmanrauhaa!