Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka jakavat ja niitä, jotka eivät.

Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, minua on myös kannustettu siihen. Olen aina myös pitänyt puhumisesta, ja puheesta. Kirjoittaminen ja puhuminen ovat minun tapojani jakaa. Usein saatan katua puhuttuani liikaa tai liian henkilökohtaisesti, varsinkin tavatessani uusia ihmisiä. Todennäköisesti kadun kirjoittaneeni tämän. Huomattavasti useammin olen kuitenkin onnellinen jakamiseni tuloksesta: ystävistäni, jotka tietävät minusta lähestulkoon kaiken ja toimivat muistipankkina oman kovalevyni pätkiessä.

Ystävyys syntyy, kun kahden ihmisen tavatessa jompikumpi rohkaisee mielensä ja kertoo jotain henkilökohtaista, uskoutuu luotettavaksi kokemalleen henkilölle. Ystäväni vastasivat aikoinaan luottamukseeni ja kertoivat itse jotakin henkilökohtaista itsestään. Ystävystymisen sääntö onkin mielestäni vanha kunnon: "I'll show you mine if you show me yours"-periaate.

Kaikki eivät kuitenkaan seuraa tätä periaatetta. Oletko koskaan kokenut sitä hämmennyksen tunnetta, joka syntyy kun "ystävystymisen herkän hetken" koittaessa kerrot jotain henkilökohtaista itsestäsi uudelle ihmiselle ja hän vastaa: "Ai niinkö?". Hän ei ole ilkeä, hän vain kuuluu siihen toiseen puolikkaaseen ihmisistä, niihin jotka eivät jaa. Nämä ihmiset saattavat kehua kykyäsi ilmaista itseäsi tai jopa voivotella omaa kyvyttömyyttään tehdä samoin itse. Todellisuudessa kyse ei ole kykenemättömyydestä, he ovat vain valinneet olla jakamatta.

Jollei kyseessä ole selvä epänormaalin mittakaavan saavuttava ujous tai muu vastaava, uskon että kyseessä on aina valinta. Me toiset kerromme kaiken, senkin mitä muut eivät halua kuulla ja sen mitä emme ehkä edes haluaisi kertoa, mutta jonka julkituominen lopulta saa meidät voimaan paremmin. Ja toiset, he eivät koe tarvetta puhua itsestään tai omista asioistaan. He kuuntelevat ja kertovat tekemisistään, mutta eivät jaa mitään omaa.

Kyseessä ei ole jommankumman tavan paremmuus, vaan vain selkeä strateginen ero. Elämästä on päätetty selvitä erilaisin keinoin. Minun on vaikea ymmärtää ei-jakajia. En ymmärrä miksi he eivät jaa, ja koska he eivät jaa, en koe tietäväni heistä oikeastaan mitään enkä siksi voi heitä oppia ymmärtämäänkään. Toisaalta koetan pitää mielessäni, että heidän mielestään minä olen todennäköisesti kaikkine julkisine loppuun asti ajattelemattomine mielipiteineni, freudilaisine lipsahduksineni ja jatkuvan kommunikoinnin tarpeineni aivan käsittämätön.

Go figure.